Pohdintoja (Yksinpeli)
Mar 2, 2015 13:58:14 GMT 2
Post by Rinskus on Mar 2, 2015 13:58:14 GMT 2
Kuukivi oli vaellellut kauemmas pesistä, kohti vuoristoa. Hän oli löytänyt sopivan korkealla olevan kallion, kiipeillyt sen päälle ja laittanut maate. Aurinko paistoi pilvien lomasta, illalla voisi sataa, tuoksui hieman siltä. Narttu pyöritteli päässään erilaisia ajatuksia, jotka olivat nousseet pintaan. Häntä turhautti ja harmitti jotkut niistä.
Ensimmäisenä olisi voinut luulla olevan tyytyväisyys uudesta kodista, mutta ei ollut. Päällimmäisenä oli harmitus, kun hänen perheensä ei ollut yhdessä laumassa. Myräkkä oli vienyt äidin ja nuoruuden into Udun. Katkeroituneena veljensä lähdöstä hän oli hylännyt äitinsä ja kaksi muuta sisarustaan, jotka olivat lähteneet ilmeisesti yhdessä pois laaksosta palon jälkeen. Kuu ei tiennyt, eikä ollut kiinnostunutkaan, jos hän oli ainoa, joka halusi pitää perheen kasassa. Ahdistus nosti päätään, joku oli heittänyt vuorollaan heidät erottavan siirron. Vaikka yksinkuljettuja kesiä olikin takana vain yksi, oli se ollut tarpeeksi. Suojaksi muodostettu kuori oli kovettunut entisestään ja muuttunut osaksi narttua. Jokainen ilkeä sana tuli joka kerta luonnollisemmin ja aggressiivisuus alkoi olla myös tuttua kauraa.
Ainoa positiivinen asia, jonka Kuukivi näki, oli lauman tuoma turva. Vaikka hän ei ollutkaan esittäynyt kenellekään, hän oli uskoakseen nähnyt suurimman osan laumalaisista ja painanut hajuja mieleensä. Kuu myös näki Kotkankynnen alfana, jota seuraisi minne vain. Uroksesta huokui jotain tuttua ja turvallista, jota saattoi sanoa kodiksi.
Toisena ajatuksena löytyi epävarmuus. Entä jos ja entä jos? Narttu inhosi sellaista, mutta sortui siihen itse koko ajan. Pelkuri hänen sisällään oli epävarma uudesta laumasta ja tilanteesta. Pelkuri olisi halunnut vain paeta emonsa turkkia vasten ja tuntea lohduttavat nuolaisut päätään vasten, kuulla Udun pomottavan muita. Pelkuri halusi olla kotona tuttujen susien kanssa. Kukaan laumasta tuskin ymmärtäisi häntä, pitäisi ehkä outona. Pelkuri ei halunnut olla negatiivisten mielipiteiden kohde laumassaan. Pelkuri halusi olla hyödyksi ja olla hyvä kaikille, jotta häntä ei hylättäisi enää.
Kuukivi murisi itselleen moisista ajatuksista, hän ei ollut pelkuri. Hän oli vahva ja itsevarma kaunis susi, jota ei poljettaisi alas. Ja jos poljettiin, se maksoi polkijalle. Kuu oli päättänyt, että hän pärjäisi ja hän myös pärjäisi. Hän näyttäisi emolle ja Udulle, että hän oli aikuinen ja kykeni omiin päätöksiinsä.
Kuukivi laski päänsä tuhahtaen etujalkojensa päälle. Olisi aika upottaa moiset ajatukset jälleen. Oli aika suojella itseään. Päättäväisyydestään huolimatta Kuu tunsi sydämessään vellovan tyhjyyden, joka aiheutti hänelle niin usein kurkun puristusta ja turhautumista. Narttu tiesi, että jos olisi reagoinut toisella tavalla Udun lähtöön, hän ei olisi tällainen kuin oli. Susi antoi silmiensä sulkeutua ja unettoman unen viedä mennessään.
Kuu ei kuitenkaan katunut mitään.
~fin~
Ensimmäisenä olisi voinut luulla olevan tyytyväisyys uudesta kodista, mutta ei ollut. Päällimmäisenä oli harmitus, kun hänen perheensä ei ollut yhdessä laumassa. Myräkkä oli vienyt äidin ja nuoruuden into Udun. Katkeroituneena veljensä lähdöstä hän oli hylännyt äitinsä ja kaksi muuta sisarustaan, jotka olivat lähteneet ilmeisesti yhdessä pois laaksosta palon jälkeen. Kuu ei tiennyt, eikä ollut kiinnostunutkaan, jos hän oli ainoa, joka halusi pitää perheen kasassa. Ahdistus nosti päätään, joku oli heittänyt vuorollaan heidät erottavan siirron. Vaikka yksinkuljettuja kesiä olikin takana vain yksi, oli se ollut tarpeeksi. Suojaksi muodostettu kuori oli kovettunut entisestään ja muuttunut osaksi narttua. Jokainen ilkeä sana tuli joka kerta luonnollisemmin ja aggressiivisuus alkoi olla myös tuttua kauraa.
Ainoa positiivinen asia, jonka Kuukivi näki, oli lauman tuoma turva. Vaikka hän ei ollutkaan esittäynyt kenellekään, hän oli uskoakseen nähnyt suurimman osan laumalaisista ja painanut hajuja mieleensä. Kuu myös näki Kotkankynnen alfana, jota seuraisi minne vain. Uroksesta huokui jotain tuttua ja turvallista, jota saattoi sanoa kodiksi.
Toisena ajatuksena löytyi epävarmuus. Entä jos ja entä jos? Narttu inhosi sellaista, mutta sortui siihen itse koko ajan. Pelkuri hänen sisällään oli epävarma uudesta laumasta ja tilanteesta. Pelkuri olisi halunnut vain paeta emonsa turkkia vasten ja tuntea lohduttavat nuolaisut päätään vasten, kuulla Udun pomottavan muita. Pelkuri halusi olla kotona tuttujen susien kanssa. Kukaan laumasta tuskin ymmärtäisi häntä, pitäisi ehkä outona. Pelkuri ei halunnut olla negatiivisten mielipiteiden kohde laumassaan. Pelkuri halusi olla hyödyksi ja olla hyvä kaikille, jotta häntä ei hylättäisi enää.
Kuukivi murisi itselleen moisista ajatuksista, hän ei ollut pelkuri. Hän oli vahva ja itsevarma kaunis susi, jota ei poljettaisi alas. Ja jos poljettiin, se maksoi polkijalle. Kuu oli päättänyt, että hän pärjäisi ja hän myös pärjäisi. Hän näyttäisi emolle ja Udulle, että hän oli aikuinen ja kykeni omiin päätöksiinsä.
Kuukivi laski päänsä tuhahtaen etujalkojensa päälle. Olisi aika upottaa moiset ajatukset jälleen. Oli aika suojella itseään. Päättäväisyydestään huolimatta Kuu tunsi sydämessään vellovan tyhjyyden, joka aiheutti hänelle niin usein kurkun puristusta ja turhautumista. Narttu tiesi, että jos olisi reagoinut toisella tavalla Udun lähtöön, hän ei olisi tällainen kuin oli. Susi antoi silmiensä sulkeutua ja unettoman unen viedä mennessään.
Kuu ei kuitenkaan katunut mitään.
~fin~