Toivo syttyy kun kaikki pettää (yksinpeli)
Jun 2, 2014 14:56:29 GMT 2
Post by huurre on Jun 2, 2014 14:56:29 GMT 2
Ruskea turkkinen, siro ja matala susinarttu askelsi hitaasti eteenpäin vihertävässä metsässä. Kevät oli jo mennyt ja nyt oli alkukesä. Puiden lehdet olivat vihreät ja kukat kukkivat erivärisinä pitkin tuoksuvaa metsää. Aurinko oli jo laskenut ja lämpimän päivän päätteeksi viilenevä ilma tuntui mukavalta.
Kettumainen keho puikkelehti ketterästi metsän puiden varjoissa kun Lumo niminen narttu asteli hitaasti eteenpäin puroa etsien. Musta pieni kirsu väpätti ja aliravitun kehon alta saattoi huomata kohoumat kyljissä, kylkiluiden näkyessä ohentuneen ja kiillottoman turkin alta. Pian kuonoon ajautui raikas veden tuoksu ja nuori narttu upotti kuononsa viileään hitaasti virtaavaan puroon, jossa hitaasti virtaava vesinoro sai aikaan heikon liplattavan äänen. Lumo litki vettä kiitollisena sekä janoisena, päivä oli ollut kuuma eikä hän ollut löytänyt lähes mitään juotavaa. Polttavimman janonsa sammutettuaan narttu kohotti päänsä ja jäi katselemaan harvapuista metsää haikeana, korvat luimussa ja häntä matalalla. Nyt hän oli yksin, ilman ketään josta saisi seuraa. Ilman ketään, jolle puhua tai jonka kanssa vaeltaa. Eikä hän edes tiennyt missä oli.
Narttu kohotti siron kuononsa kohti taivasta, jolla näkyi jo heikko kuu ja raotti leukansa värisevän hentoon ulvontaan, jonka kevyt tuuli nappasi mukaansa. Kukaan tuskin olisi riittävän lähellä kuullakseen, mutta ulvominen vähensi kaipuuta ja haikeutta. Niin monet kerrat hän oli ulvonut pienestä pitäen muiden mukana, ettei siitä tavasta päässyt enää eroon.
Hän oli kuitenkin vaeltanut tänne, kauas kaikesta tutusta vain löytääkseen uuden kodin itselleen. Uuden perheen joka välittäisi ja rakastaisi, uuden lauman joka olisi hänelle kuin perhe, ja joka korvaisi perheen jotahän ei enää löytänyt.
Hitaasti väristen heikko ulvonta katosi yöhön ja Lumo tunsi osan itsestään heikkenevän sen mukana. Hän vaistosi lähettyvillään monta susilaumaa, monia perheitä, muttei tuntenut kuuluvansa yhteenkään niistä. Voisiko hän koskaan kuuluakkaan? Ehkä oli aika ottaa selvää.
Kettumainen keho puikkelehti ketterästi metsän puiden varjoissa kun Lumo niminen narttu asteli hitaasti eteenpäin puroa etsien. Musta pieni kirsu väpätti ja aliravitun kehon alta saattoi huomata kohoumat kyljissä, kylkiluiden näkyessä ohentuneen ja kiillottoman turkin alta. Pian kuonoon ajautui raikas veden tuoksu ja nuori narttu upotti kuononsa viileään hitaasti virtaavaan puroon, jossa hitaasti virtaava vesinoro sai aikaan heikon liplattavan äänen. Lumo litki vettä kiitollisena sekä janoisena, päivä oli ollut kuuma eikä hän ollut löytänyt lähes mitään juotavaa. Polttavimman janonsa sammutettuaan narttu kohotti päänsä ja jäi katselemaan harvapuista metsää haikeana, korvat luimussa ja häntä matalalla. Nyt hän oli yksin, ilman ketään josta saisi seuraa. Ilman ketään, jolle puhua tai jonka kanssa vaeltaa. Eikä hän edes tiennyt missä oli.
Narttu kohotti siron kuononsa kohti taivasta, jolla näkyi jo heikko kuu ja raotti leukansa värisevän hentoon ulvontaan, jonka kevyt tuuli nappasi mukaansa. Kukaan tuskin olisi riittävän lähellä kuullakseen, mutta ulvominen vähensi kaipuuta ja haikeutta. Niin monet kerrat hän oli ulvonut pienestä pitäen muiden mukana, ettei siitä tavasta päässyt enää eroon.
Hän oli kuitenkin vaeltanut tänne, kauas kaikesta tutusta vain löytääkseen uuden kodin itselleen. Uuden perheen joka välittäisi ja rakastaisi, uuden lauman joka olisi hänelle kuin perhe, ja joka korvaisi perheen jotahän ei enää löytänyt.
Hitaasti väristen heikko ulvonta katosi yöhön ja Lumo tunsi osan itsestään heikkenevän sen mukana. Hän vaistosi lähettyvillään monta susilaumaa, monia perheitä, muttei tuntenut kuuluvansa yhteenkään niistä. Voisiko hän koskaan kuuluakkaan? Ehkä oli aika ottaa selvää.