Kevättä kohti [päättynyt]
Mar 31, 2014 16:06:39 GMT 2
Post by Silkki on Mar 31, 2014 16:06:39 GMT 2
// Yksinpeli, jossa Halla tapaa Kotkankynnen ja liittyy Sysimetsän laumaan. //
Kevät lähestyi hitaasti mutta varmasti. Aurinko paistoi joka päivä hieman pidempään kuin edellisenä päivänä ja lumikinokset tuntuivat katoavan silmissä. Pian talvesta olisi jäljellä vain muistot metsän asukkaiden mielissä. Punaturkkinen susiuros toivotti kevään tervetulleeksi, sillä pitkä ja kylmä talvi oli ollut ankara. Kevät toisi mukanaan niin paljon kaikkea, mitä kannatti odottaa.
Sulavalinjainen punaturkki kulki yksinään rajojen lähistöllä. Lauma oli vahvistunut hienosti, saanut pidettyä huolta rajoistaan ja jäsenistään. Kotkankynsi ei olisi voinut olla ylpeämpi laumalaisistaan. Punaturkin huolenaiheet tuntuivat häviävän jokaisen kuluvan päivän myötä. Susiuroksen asema laumansa alfana oli vakiintunut viimeisen kuunkierron aikana selkeästi. Lauman tilanne näytti paljon paremmalta kuin vielä kaksi täyttä kuuta aiemmin. Nyt Kotkankynsi uskalsi jo toivoa parasta.
Susiuros valpastui silminnähden, kun ympäri vuoden laaksoa asuttaneet linnut nousivat rääkyen siivilleen muutaman sadan metrin päässä. Kotkankynnen pää kohosi korkealle, kun kirsu yritti tavoitella ilmasta hajua, joka selittäisi lintujen säikähdyksen. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, mikä sai Kotkankynnen lähtemään liikkeelle terävin ja matalin askelin.
Punaturkin ei tarvinnut jolkotella pitkälle, kun lintujen lentoonlähdön syy selvisi. Vaalea susi jolkotteli ilmeisen tietämättömänä kohti reviirin keskustaa. Uros haukahti terävästi kiinnittääkseen kulkijan huomion, ennen kuin käänsi oman kulkusuuntansa siten, että saattoi punainen häntä pystyssä katkaista vaalean nartun kulun.
Haukahdus oli saanut nartun käännähtämään nopeasti kohti punaturkkia. Vaalea Halla painui vaistomaisesti matalammaksi, kun Kotkankynsi lähestyi valppaan ja itsevarman näköisesti häntä korkealla. Narttu nuolaisi huuliaan rauhoitellakseen itseään, kun punaturkkinen uros pysähtyi vain muutaman askeleen päähän.
”Kuka olet?”, Kotkankynsi kysyi selkeällä, kantavalla äänellään, tuijottaen meripihkan sävyisillä silmillään vaaleampaa lajitoveriaan. Uros oli heti kiinnittänyt huomiota nartun pieneen kokoon. Toki kyyristelykin siihen vaikutti, mutta punaturkki uskoi, ettei tämä narttu suoristautuessaankaan olisi yhtä korkea kuin monet muut sudet.
”Olen Halla”, narttu vastasi hiljaisella äänellä, selkeästi hermostuneena, mikäli jatkuvasta huulien lipomisesta saattoi mitään päätellä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Kotkankynsi oli jo aukaisemassa suutaan ja kysymässä seuraavaa, ilmiselvää kysymystä, mutta Halla ehti ensin. ”Ja... Haluaisin liittyä laumaan.”
Kotkankynsi arvioi narttua katseellaan, joka ei koskaan tuntunut tavoittavan tummia silmiä, sillä Halla oli päättänyt tuijottaa punaturkin tassuja, jottei vahingossakaan vaikuttaisi uhkaavalta. Kotkankynsi teki tilanteesta nopean päätelmän ja peruutti askeleen verran antaakseen nartulle hieman enemmän hengitystilaa. Samalla uros laski omaa häntäänsä, vaikka jättikin sen edelleen selkeästi selkälinjaa korkeammalle. Hallan koko elekieli huusi alistumista, joten Kotkankynsi peruutti, sillä nartusta ei olisi vaaraa. Keskustelusta ei vain tulisi mitään, jos Halla ei uskaltaisi aukaista suutaan.
”Siinä tapauksessa olet tullut oikeaan paikkaan”, Kotkankynsi vastasi lämpimällä äänensävyllä. Halla uskaltautui vilkaisemaan nopeasti urosta kohden, ennen kuin käänsi tummien silmiensä katseen sivummalle. ”Minä olen Kotkankynsi, Sysimetsän alfa”, punaturkki esittäytyi kohteliaasti. ”Mikä sinut tuo meidän rajoillemme?”
”Kuulin Sysimetsän laumasta”, Halla vastasi hivenen rohkaistuneena, ”ja ajattelin, että tämä lauma voisi olla minun uusi perheeni.”
”Keneltä sellaista kuulit?” Kotkankynsi uteli mielenkiinnosta. Halla näytti hivenen säikähtäneeltä, joten uros kiirehti rauhoittelemaan toista: ”Vaikka eipä sillä mitään väliä ole laumaan liittymisen kannalta.” Sanat saivat Hallan rentoutumaan, joten narttu vastasi yllättävän vahvalla äänellä niin araksi sudeksi.
”Jäkälä, laumaton susivanhus, kertoi teidän laumastanne. Eksyin matkalla Rinnemetsän puolelle”, Hallan ääni hiljeni jälkimmäisen lauseen loppua kohden ja pieni väristys kulki suden halki. Kotkankynsi näytti kiinnostuneelta. Tämä narttu oli selkeästi onnistunut hankkiutumaan ongelmiin heti laaksoon päästyään.
”Rinnemetsä ei ilahtunut vierailustasi, oletan?” Kotkankynsi tiedusteli lähes huvittuneella äänellä, mikä sai Hallan puhahtamaan.
”Ei todellakaan. Musta raivokas narttu ajoi minut pois hampaita väläytellen”, Halla vastasi ja pudisti päätään jälleen huuliaan nuollen. Kotkankynnen huvittunut inahdus sai nartun nostamaan päänsä nopeasti ja katsomaan urosta ensimmäistä kertaa kunnolla silmiin. ”Mikä nyt on niin hauskaa?” Halla kysyi vailla minkäänlaista uhmaa. Katse ja äänensävy kertoivat Kotkankynnelle, että narttua vilpittömästi kiinnosti, mikä uroksesta oli ollut niin hauskaa tuossa lyhyessä kertomuksessa. Halla näytti hämmentyneeltä odottaessaan punaturkin vastausta.
”Tapasit siis äitini”, Kotkankynsi lausahti edelleen huvittuneella äänensävyllä. Hallan kauhistunut uikahdus sai uroksen tekemään jotain, mitä susi harvoin teki tuntemattomien seurassa – susiuros heilutti häntäänsä samalla kun pää painui hivenen alemmas, kun punaturkki koetti rohkaista narttua omilla eleillään.
”Olen pahoillani!” Halla uikahti hätääntyneesti. Punaturkki astui askeleen lähemmäs, mikä sai Hallan painumaan lähes makuuasentoon maata vasten.
”Ei hätää, Halla”, Kotkankynsi sanoi rauhallisella äänellä. ”Minä tiedän tarkalleen, mitä tarkoitat 'mustalla raivokkaalla nartulla'. Saisin saman kohtelun itsekin, jos eksyisin heidän rajoilleen.”
”Mutta hän on äitisi”, Halla vastusti. ”En olisi saanut sanoa niin”, narttu uikutti hiljaa häpeissään.
”Sinä saat sanoa mielipiteesi sudesta kuin sudesta. Muut eivät välttämättä ole kanssasi samaa mieltä, mutta sinulla on oikeus sanoa sanottavasi.”
Halla oli pitkään hiljaa, kun narttu mietti punaturkin sanoja. Uros puhui totta, puhui varsin viisaasti jopa, mutta samalla narttu tiesi, ettei muuttuisi hetkessä. Halla pyytelisi vielä pitkään anteeksi omia toimiaan ja omia sanojaan, sekä välttäisi mielipiteidensä ilmaisua. Se oli turvallisinta, loppujen lopuksi.
”Mikäli edelleen haluat Sysimetsään, olet lämpimästi tervetullut. Tee parhaasi laumasi eteen, niin lauma tekee parhaansa sinun eteesi”, Kotkankynsi sanoi, odottaen hiljaa Hallan vastausta. Narttu tuntui jähmettyneen paikalleen, kenties yllätyksestä, kenties pelosta. Lopulta vaaleankirjava susinarttu rikkoi hiljaisuuden noustessaan varovasti seisomaan.
”Kiitos, alfani”, narttu vastasi, maistellen sanaa suussaan. Tuntuipa ihanalta, kun saattoi jälleen kutsua jotakuta alfakseen. Se toi samantien turvan tunteen Hallan sisimpään. Lauma oli perhe, ja perhe pitäisi huolta toisistaan.
”Siinä tapauksessa, lähtekäämme tapaamaan muita laumalaisia. He ovat todennäköisimmin pesillä”, Kotkankynsi vastasi häntäänsä heilauttaen, ennen kuin punaturkki kääntyi ja suuntasi reviirin sisäosia kohden. Pesälle ei olisi pitkäkään matka, varsinkin kun Halla tuntui pysyttelevän huomattavasti korkeamman ja pitkäjalkaisemman Kotkankynnen tahdissa varsin helposti.
Kevät lähestyi hitaasti mutta varmasti. Aurinko paistoi joka päivä hieman pidempään kuin edellisenä päivänä ja lumikinokset tuntuivat katoavan silmissä. Pian talvesta olisi jäljellä vain muistot metsän asukkaiden mielissä. Punaturkkinen susiuros toivotti kevään tervetulleeksi, sillä pitkä ja kylmä talvi oli ollut ankara. Kevät toisi mukanaan niin paljon kaikkea, mitä kannatti odottaa.
Sulavalinjainen punaturkki kulki yksinään rajojen lähistöllä. Lauma oli vahvistunut hienosti, saanut pidettyä huolta rajoistaan ja jäsenistään. Kotkankynsi ei olisi voinut olla ylpeämpi laumalaisistaan. Punaturkin huolenaiheet tuntuivat häviävän jokaisen kuluvan päivän myötä. Susiuroksen asema laumansa alfana oli vakiintunut viimeisen kuunkierron aikana selkeästi. Lauman tilanne näytti paljon paremmalta kuin vielä kaksi täyttä kuuta aiemmin. Nyt Kotkankynsi uskalsi jo toivoa parasta.
Susiuros valpastui silminnähden, kun ympäri vuoden laaksoa asuttaneet linnut nousivat rääkyen siivilleen muutaman sadan metrin päässä. Kotkankynnen pää kohosi korkealle, kun kirsu yritti tavoitella ilmasta hajua, joka selittäisi lintujen säikähdyksen. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, mikä sai Kotkankynnen lähtemään liikkeelle terävin ja matalin askelin.
Punaturkin ei tarvinnut jolkotella pitkälle, kun lintujen lentoonlähdön syy selvisi. Vaalea susi jolkotteli ilmeisen tietämättömänä kohti reviirin keskustaa. Uros haukahti terävästi kiinnittääkseen kulkijan huomion, ennen kuin käänsi oman kulkusuuntansa siten, että saattoi punainen häntä pystyssä katkaista vaalean nartun kulun.
Haukahdus oli saanut nartun käännähtämään nopeasti kohti punaturkkia. Vaalea Halla painui vaistomaisesti matalammaksi, kun Kotkankynsi lähestyi valppaan ja itsevarman näköisesti häntä korkealla. Narttu nuolaisi huuliaan rauhoitellakseen itseään, kun punaturkkinen uros pysähtyi vain muutaman askeleen päähän.
”Kuka olet?”, Kotkankynsi kysyi selkeällä, kantavalla äänellään, tuijottaen meripihkan sävyisillä silmillään vaaleampaa lajitoveriaan. Uros oli heti kiinnittänyt huomiota nartun pieneen kokoon. Toki kyyristelykin siihen vaikutti, mutta punaturkki uskoi, ettei tämä narttu suoristautuessaankaan olisi yhtä korkea kuin monet muut sudet.
”Olen Halla”, narttu vastasi hiljaisella äänellä, selkeästi hermostuneena, mikäli jatkuvasta huulien lipomisesta saattoi mitään päätellä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Kotkankynsi oli jo aukaisemassa suutaan ja kysymässä seuraavaa, ilmiselvää kysymystä, mutta Halla ehti ensin. ”Ja... Haluaisin liittyä laumaan.”
Kotkankynsi arvioi narttua katseellaan, joka ei koskaan tuntunut tavoittavan tummia silmiä, sillä Halla oli päättänyt tuijottaa punaturkin tassuja, jottei vahingossakaan vaikuttaisi uhkaavalta. Kotkankynsi teki tilanteesta nopean päätelmän ja peruutti askeleen verran antaakseen nartulle hieman enemmän hengitystilaa. Samalla uros laski omaa häntäänsä, vaikka jättikin sen edelleen selkeästi selkälinjaa korkeammalle. Hallan koko elekieli huusi alistumista, joten Kotkankynsi peruutti, sillä nartusta ei olisi vaaraa. Keskustelusta ei vain tulisi mitään, jos Halla ei uskaltaisi aukaista suutaan.
”Siinä tapauksessa olet tullut oikeaan paikkaan”, Kotkankynsi vastasi lämpimällä äänensävyllä. Halla uskaltautui vilkaisemaan nopeasti urosta kohden, ennen kuin käänsi tummien silmiensä katseen sivummalle. ”Minä olen Kotkankynsi, Sysimetsän alfa”, punaturkki esittäytyi kohteliaasti. ”Mikä sinut tuo meidän rajoillemme?”
”Kuulin Sysimetsän laumasta”, Halla vastasi hivenen rohkaistuneena, ”ja ajattelin, että tämä lauma voisi olla minun uusi perheeni.”
”Keneltä sellaista kuulit?” Kotkankynsi uteli mielenkiinnosta. Halla näytti hivenen säikähtäneeltä, joten uros kiirehti rauhoittelemaan toista: ”Vaikka eipä sillä mitään väliä ole laumaan liittymisen kannalta.” Sanat saivat Hallan rentoutumaan, joten narttu vastasi yllättävän vahvalla äänellä niin araksi sudeksi.
”Jäkälä, laumaton susivanhus, kertoi teidän laumastanne. Eksyin matkalla Rinnemetsän puolelle”, Hallan ääni hiljeni jälkimmäisen lauseen loppua kohden ja pieni väristys kulki suden halki. Kotkankynsi näytti kiinnostuneelta. Tämä narttu oli selkeästi onnistunut hankkiutumaan ongelmiin heti laaksoon päästyään.
”Rinnemetsä ei ilahtunut vierailustasi, oletan?” Kotkankynsi tiedusteli lähes huvittuneella äänellä, mikä sai Hallan puhahtamaan.
”Ei todellakaan. Musta raivokas narttu ajoi minut pois hampaita väläytellen”, Halla vastasi ja pudisti päätään jälleen huuliaan nuollen. Kotkankynnen huvittunut inahdus sai nartun nostamaan päänsä nopeasti ja katsomaan urosta ensimmäistä kertaa kunnolla silmiin. ”Mikä nyt on niin hauskaa?” Halla kysyi vailla minkäänlaista uhmaa. Katse ja äänensävy kertoivat Kotkankynnelle, että narttua vilpittömästi kiinnosti, mikä uroksesta oli ollut niin hauskaa tuossa lyhyessä kertomuksessa. Halla näytti hämmentyneeltä odottaessaan punaturkin vastausta.
”Tapasit siis äitini”, Kotkankynsi lausahti edelleen huvittuneella äänensävyllä. Hallan kauhistunut uikahdus sai uroksen tekemään jotain, mitä susi harvoin teki tuntemattomien seurassa – susiuros heilutti häntäänsä samalla kun pää painui hivenen alemmas, kun punaturkki koetti rohkaista narttua omilla eleillään.
”Olen pahoillani!” Halla uikahti hätääntyneesti. Punaturkki astui askeleen lähemmäs, mikä sai Hallan painumaan lähes makuuasentoon maata vasten.
”Ei hätää, Halla”, Kotkankynsi sanoi rauhallisella äänellä. ”Minä tiedän tarkalleen, mitä tarkoitat 'mustalla raivokkaalla nartulla'. Saisin saman kohtelun itsekin, jos eksyisin heidän rajoilleen.”
”Mutta hän on äitisi”, Halla vastusti. ”En olisi saanut sanoa niin”, narttu uikutti hiljaa häpeissään.
”Sinä saat sanoa mielipiteesi sudesta kuin sudesta. Muut eivät välttämättä ole kanssasi samaa mieltä, mutta sinulla on oikeus sanoa sanottavasi.”
Halla oli pitkään hiljaa, kun narttu mietti punaturkin sanoja. Uros puhui totta, puhui varsin viisaasti jopa, mutta samalla narttu tiesi, ettei muuttuisi hetkessä. Halla pyytelisi vielä pitkään anteeksi omia toimiaan ja omia sanojaan, sekä välttäisi mielipiteidensä ilmaisua. Se oli turvallisinta, loppujen lopuksi.
”Mikäli edelleen haluat Sysimetsään, olet lämpimästi tervetullut. Tee parhaasi laumasi eteen, niin lauma tekee parhaansa sinun eteesi”, Kotkankynsi sanoi, odottaen hiljaa Hallan vastausta. Narttu tuntui jähmettyneen paikalleen, kenties yllätyksestä, kenties pelosta. Lopulta vaaleankirjava susinarttu rikkoi hiljaisuuden noustessaan varovasti seisomaan.
”Kiitos, alfani”, narttu vastasi, maistellen sanaa suussaan. Tuntuipa ihanalta, kun saattoi jälleen kutsua jotakuta alfakseen. Se toi samantien turvan tunteen Hallan sisimpään. Lauma oli perhe, ja perhe pitäisi huolta toisistaan.
”Siinä tapauksessa, lähtekäämme tapaamaan muita laumalaisia. He ovat todennäköisimmin pesillä”, Kotkankynsi vastasi häntäänsä heilauttaen, ennen kuin punaturkki kääntyi ja suuntasi reviirin sisäosia kohden. Pesälle ei olisi pitkäkään matka, varsinkin kun Halla tuntui pysyttelevän huomattavasti korkeamman ja pitkäjalkaisemman Kotkankynnen tahdissa varsin helposti.