Yksin ei ole kiva olla
Aug 8, 2014 19:31:06 GMT 2
Post by huurre on Aug 8, 2014 19:31:06 GMT 2
// Kaikille Toivon laumalaisille vapaapeli! Joku tai jotkut tänne pliiiideee piristämään uroon mielialaa ja herättelemään lupusta kesäkoomasta //
Musta uros vaelsi laumansa reviirillä kuono ahkerasti yöilmaa haistellen. Korpinkutka etsi omia laumalaisiaan ja tilanne huoletti sitä. Kesä vaihtuisi yllättävän nopeasti syksyyn ja syksy talveen, eikä lauma ollut vieläkään vaihtanut reviirinsä paikkaa vuoristosta muualle. Edellisen talven he olivat selvinneet, mutta seuraavasta ei voinut koskaan olla varma.
Tietyllä tapaa vastuu painoi nuoren betan hartioita raskaasti, se ei ollut alfa, mutta oli silti lauman edusta vastuussa, eikä tämä ollut eduksi heille.
Uros huokaisi raskaasti katsoen autiolta tuntuvaa vuoristoa, hän ei ollut tavoittanut moneen päivään ketään laumalaista. Silloin tällöin hajut tuntuivat aina voimakkaammilta herättäen toivon uroksen mielessä, mutta ketään hän ei löytänyt. Pieni kauhu ja ahdistus hiipivät nuoren betan sydämeen sen miettiessä mitä laumalaisille oli saattanut tapahtua, ja mitä laumalle tulisi tapahtumaan jos näin jatkuisi.
Korpinkutka kohotti kuononsa ulvontaan kohti tähtien valoittamaa yö taivasta, kuten monet kerrat jo aijemmin. Hän ei enää oikeastaan odottanutkaan vastausta laumalaisiltaan sillä pieni osa toivosta hiipui pois jokaisen otetun askeleen myötä. Uroksen matala ulvontakin oli muuttunut, se oli edelleen yhtä kantavaa ja voimakasta, muttei kutsuvaa vaan pikemminkin apeaa. Se ei ollut enää kutsuhuuto, se oli ulvonta, johon hän kaipasi kipeästi pienintäkin vastausta. Missä kaikki muut olivat?
Korpinkutka tuijotti jo pimentynyttä vuoristoa ja tähtien peittämää taivasta. Kesä oli jo lopussa ja syksy alkamassa. Hän rauhoitteli itseään ajattelemalla että hätiköi, että parin päivän poissa olo ei merkinnyt mitään. Mutta nuorta sydäntä kalvoi epäilys, miksei hän ollut tavannut ketään laumanjäsenistä moneen päivään vaikka oli kalunnut lähes koko reviirin läpi.
Hiljaa ulvonta haihtui yöhön ja uros istahti maahan lopen väsyneenä. Se oli kulkenut paljon viimeisten päivien aikana. Jemmannut saalista, josko löytäisi jonkun laumalaisen. Pitänyt yllä toivoa, joka hiipui jatkuvasti. Juuri kun kaikki oli ollut hyvin kävikin näin. Eikai laumalaisille ollut sattunut mitään? Eikai alfa ollut kadonnut ja lauma hajonnut? Epätietoisuus ja yksinäisyys painoivat betan sydäntä kaikkein raskaiten.
Musta uros vaelsi laumansa reviirillä kuono ahkerasti yöilmaa haistellen. Korpinkutka etsi omia laumalaisiaan ja tilanne huoletti sitä. Kesä vaihtuisi yllättävän nopeasti syksyyn ja syksy talveen, eikä lauma ollut vieläkään vaihtanut reviirinsä paikkaa vuoristosta muualle. Edellisen talven he olivat selvinneet, mutta seuraavasta ei voinut koskaan olla varma.
Tietyllä tapaa vastuu painoi nuoren betan hartioita raskaasti, se ei ollut alfa, mutta oli silti lauman edusta vastuussa, eikä tämä ollut eduksi heille.
Uros huokaisi raskaasti katsoen autiolta tuntuvaa vuoristoa, hän ei ollut tavoittanut moneen päivään ketään laumalaista. Silloin tällöin hajut tuntuivat aina voimakkaammilta herättäen toivon uroksen mielessä, mutta ketään hän ei löytänyt. Pieni kauhu ja ahdistus hiipivät nuoren betan sydämeen sen miettiessä mitä laumalaisille oli saattanut tapahtua, ja mitä laumalle tulisi tapahtumaan jos näin jatkuisi.
Korpinkutka kohotti kuononsa ulvontaan kohti tähtien valoittamaa yö taivasta, kuten monet kerrat jo aijemmin. Hän ei enää oikeastaan odottanutkaan vastausta laumalaisiltaan sillä pieni osa toivosta hiipui pois jokaisen otetun askeleen myötä. Uroksen matala ulvontakin oli muuttunut, se oli edelleen yhtä kantavaa ja voimakasta, muttei kutsuvaa vaan pikemminkin apeaa. Se ei ollut enää kutsuhuuto, se oli ulvonta, johon hän kaipasi kipeästi pienintäkin vastausta. Missä kaikki muut olivat?
Korpinkutka tuijotti jo pimentynyttä vuoristoa ja tähtien peittämää taivasta. Kesä oli jo lopussa ja syksy alkamassa. Hän rauhoitteli itseään ajattelemalla että hätiköi, että parin päivän poissa olo ei merkinnyt mitään. Mutta nuorta sydäntä kalvoi epäilys, miksei hän ollut tavannut ketään laumanjäsenistä moneen päivään vaikka oli kalunnut lähes koko reviirin läpi.
Hiljaa ulvonta haihtui yöhön ja uros istahti maahan lopen väsyneenä. Se oli kulkenut paljon viimeisten päivien aikana. Jemmannut saalista, josko löytäisi jonkun laumalaisen. Pitänyt yllä toivoa, joka hiipui jatkuvasti. Juuri kun kaikki oli ollut hyvin kävikin näin. Eikai laumalaisille ollut sattunut mitään? Eikai alfa ollut kadonnut ja lauma hajonnut? Epätietoisuus ja yksinäisyys painoivat betan sydäntä kaikkein raskaiten.
//
//