|
Post by Silkki on Feb 23, 2014 11:19:14 GMT 2
Kaataja vain virnisti vastaukseksi omalla susimaisella tavallaan, kun Ilo totesi, että ehkä narttu todella imartelikin. Susi ei jatkanut aiheesta sen enempää, vaan askelsi kömpelöllä tavallaan eteenpäin yhä ohentuvassa hangessa. Kiitollisena siitä, ettei lunta enää ollut kuin parikymmentä senttiä, uros säilytti tasaisen tahdin jolkottelussaan, nauttien siitä, ettei jalkoja enää tarvinnut nostaa niin korkealle. "Siinä olet kyllä oikeassa", Kaataja vastasi. "Aina on voitava oppia jotakin uutta, sillä maailma muuttuu ja elämä sen mukana. Tänään minä annan ohjeita saalistaessamme, huomenna sinä annat niitä nuoremmillesi. On tärkeää oppia mahdollisimman monia asioita, jotta pärjää tilanteessa kuin tilanteessa", susiuros jatkoi lempeällä äänellään. Jopa niinkin pysyvät asiat kuin talvi ja kesä muuttuivat vuosi vuodelta. Se oli tänäkin talvena, tämän kylmyyden ja lumen keskellä huomattu. Yleensä tähän aikaan lumi olisi jo sulamaan päin, mutta tänä vuonna pakkaset pitivät hellittämättömästi kiinni talven viime hetkistä. Lunta ei sentään satanut lisää. "On tärkeää, että oppii joustamaan ja kuuntelemaan muita. Joskus se taito saattaa olla se, mikä pelastaa pahasta pinteestä", Kaataja vielä myönsi Ilon viisaisiin sanoihin. Oli hyvä, jos löytyi rohkeutta puuttua tilanteisiin ja ilmaista oma mielipiteensä, mutta joskus oli parasta painaa päätään hieman alemmas ja kuunnella muiden jakamia ohjeita. Se oli yhtä tärkeä taito kuin moni muukin. "Ei se minua häiritse, huvittaa lähinnä. Joskus lähes kuulen Katalan äänen sanojesi taustalla", uros sanoi virnistäen, kieli suupielestä roikkuen. Sudelle tyypillinen äänetön nauru oli selkein merkki siitä, ettei uros tarkoittanut sanojaan loukkauksena vaan kehuna. Ilo oli selkeästi ottanut joitakin hyviä luonteenpiirteitään ottoisältään. Puheenlahjat ainakin, siitä uros oli varma.
|
|
|
Post by Roxi on Feb 23, 2014 11:40:23 GMT 2
Ilon askeleet kepenivät toinen toisensa jälkeen ohenevassa hangessa joten sen liikkuminen oli pian lähes vaivatonta, jos pakkasta ei ottaisi huomioon. Vaikka nuori ja hyvänkuntoinen olikin niin kyllä se pakkanen nartussakin tuntui. Sen viikset olivat pienessä huurteessa kun hengitys jäätyi anrtun hengittäessä. " Elämä on oppimme alku ja juuri ja siitä me kasvamme. " ilo totesi lähinnä itsekeen mutta ääneen. "Siinä minulla onkin oppimista. Minulla vei pitkän aikaa että opin kuuntelmaan muitakni kuin Katalaa jopa veljieni kuuntelmeninen oli hankalaa saati sitten toiminta heidän ohjeidensä mukaan. Mutta olen sentään aavistuksen jo kynneyt tästä piirteestä luopumaan." Ilo haukahti. Ilo oppisi varmasti vielä enemmänkin asiasta kun vain otti asenteen oppiakseen. " Ilmeiesesti Katalan osuus elämässäni näkyy vielä tänäkin päivänä." Ilo virkkoi huvittuneesti. Tottahan se oli ylpeä että isäksene omaksunut Katala oli tärkeä osa sen elämään jo pienestä pitäen miksi se ei siis olisi ylpeä jos osa ottoisän opeista olisi jäänyt Ilon luonteeseen. Sehän tarkoitti vain sitä että Katala oli saanut kasvatettua hienon nartun. Ehkä. Ilossa oli hyvät ja huonot puolensa. Joista ne huonot puolet tuppasivat tulla esiin ulkopuolisten seurassa. Ärhäkkä narttu kun sattui olemaan jos huonolla tuulella olisi.
|
|
|
Post by Silkki on Feb 23, 2014 11:58:56 GMT 2
Kaataja kuunteli Ilon viisaita sanoja pienesti nyökytellen. Narttu oli oikeassa, kuten niin monesti aiemminkin. Mitäpä olisi elämä ilman oppimista, jatkuvaa sellaista? Elämään kuului oppiminen yhtä vahvasti kuin nukkuminen ja syöminen. Oli opittava, jotta saattoi elää. Ensin opeteltiin kävelemään, kommunikoimaan, löytämään ympäristöstä sen, mitä tarvittiin. Sen jälkeen opittiin saalistamaan, yhdessä ja yksinään, löytämään suojaisa paikka, puolustamaan reviiriä ja asemaa. Kaikki rakentui oppimisen varaan. Oli opittava, jotta voisi elää, ja elettävä, jotta voisi oppia ja opettaa. "Mutta sinä opit kuitenkin. Hitaasti hyvä tulee. Ei sinun tarvitse tänään oppia kaikkea, mitä täällä on vielä opittavana. Sinulla on aikaa. Lähesty asioita rauhallisin mielin, ja huomaat varmasti, että opit vielä kaiken, mitä haluat", Kaataja sanoi lempeästi, katsoen vihertävän harmailla silmillään Iloa. Narttu ei ehkä itse edes nähnyt, miten paljon oli muuttunut, mutta Kaataja näki selkeän eron nuoremman Ilon ja tämän suden, joka nyt uroksen rinnalla kulki, välillä. Ilo oli kasvanut, kypsynyt ja oppinut. Ne olivat hienoja asioita, ja Ilo oli onnistunut niistä jokaisessa. Toki vielä oli tekemistä, mutta eipä kukaan sanonutkaan, että juuri nyt pitäisi olla valmis. "Se on hyvä niin", Kaataja virkkoi vastaukseksi. Katala oli hieno susi, joten Ilo voisi ylpeänä kantaa toisen oppeja mielessään ja sydämessään.
|
|
|
Post by Roxi on Feb 23, 2014 12:07:45 GMT 2
Ilo ei voisi parempaa juttu seuraa nyt toivoakkaan. Kaatajan ja Ilon juttelutuokio oli vienyt aikaa mutta Ilolla oli ollut mukavaa. Sen ei tarvinnut miettiä mitä oli vaan sai olal sitä mitä todella oli oma itsensä. " Minulla on tämä lauma ja sen jokainen jäsen. Olisi hienoa olla yhtä läheinen jokaisen jäsenen kanssa kuten esimerkiksi sinä olet minulle. " Ilo totesi Se tiesi että kaikki hyvä loppui aikanaan kuten varmasti tämäkin taival. Kaksikko saapuisi mitää lultavammin pian määränpäähän ja päivä vaihtuisi huomiseen. Ilon oli päättäväisempi mitä eilen ja ehkä huomenan vieläkin varmempia asioista.
Seuraavaksi se lähtisikni etsimään Katalaa. Pitihän sitä isäukkokakin käydä tervehtimässä ja ilmoittautua olevansa olemassa. Ilohan rakasti Katalan huomiota ylikaiken joten miksipä ei. Tässäkin asiassa oli himista.
|
|
|
Post by Silkki on Feb 23, 2014 12:29:41 GMT 2
Kaatajan silmissä loistava lempeys sai täysin uuden voimakkuuden, kun Ilo sanoi toivovansa, että lauman jokainen jäsen olisi nartulle yhtä läheinen kuin Kaataja. Uros joutui hetken hapuilemaan sanojaan, sillä huolimatta vuosikausien elosta tämän lauman keskuudessa, oli Kaatajalla edelleen vaikeuksia ottaa vastaan niin lämpimiä sanoja, kuin mitä Ilo helposti jakeli. Uros oli aikoinaan ollut yksinäinen, hiljainen vaeltaja, joka oli kyllä kehunut muita, muttei osannut suhtautua itseensä suunnattuihin kehuihin läheskään yhtä hyvin. Vuosien kokemus oli kuitenkin opettanut Kaatajaa, joka ei enää ollut yhtä kärkäs kääntämään keskustelua muualle ja sivuttamaan koko kehuja. Nyt uros oli opetellut nauttimaan niistä, silloin, kun joku niitä omasta vapaasta tahdostaan jakoi eteenpäin. "Kiitos Ilo. Toivon, että jonakin päivänä toiveesi täyttyy", uros vastasi lempeästi, yhä edelleen hieman liikuttuneena. Susi ei tainnut koskaan olla hämmentymättä, mikäli joku arvosti suuren suden ystävyyttä. Ehkäpä Kaatajallakin oli vielä opittavaa korkeasta iästään huolimatta. Tummanharhaa susiuros vilkaisi ympäristöä, korjaten hieman kulkusuuntaansa. Pesäkolot olivat aavistuksen sivummalla, joten parempi suoristaa kurssi jo nyt. "Ilo, mikäli et tarvitse minua enää, suuntaisin mieluusti Kaatopuun kautta pesäkoloille. Haluan nähdä, onko paikalle kenties eksynyt laumalaisia, mutta en halua pidätellä sinua", Kaataja sanoi lempeällä äänellään, tietäen hyvin, ettei Ilo tarvinnut suurta sutta mihinkään. Se vain oli kohtelias tapa, jota Kaataja suosi kerrasta toiseen. Uros ei halunnut pidentää Ilon matkaa, sillä toinen varmasti kaipasi isänsä seuraan. Turha olisi kierrättää narttua reviirin halki vain, jotta Kaataja voisi käydä katsomassa kohtaamispaikkaa. "Me näemme piakkoin", uros lausahti, ja mikäli Ilo ei vastustelisi, kääntyisi tummanharmaa susi hivenen toiseen suuntaan ja lähtisi kohti kohtaamispaikkaa kevyesti jolkotellen.
// Eiköhän tämä ala olla tässä. Kiitokset pelistä! //
|
|
|
Post by Roxi on Feb 23, 2014 13:18:21 GMT 2
"Kyllä ne täyttyvät kun täytän ne" ilo totesi itsevarmasti. Ja loi Kaatajaan ilosien katseen. Ilo Suuntaisi suorinta tietä etsimänä Katalaa. " Varmasti näemme. Onnea matkaasi." Ilo totesi ja lähti eteenpäin. // Jep, Kiitos itsellesi. //
|
|