Pieni (Yksinpeli)

Osma matkasi verkkaiseen tahtiin järven rantaa pitkin. Aurinko oli vielä korkealla ja vieno tuulenvire heilutti räsyistä turkkia. Kaikin puolin hyvä sää matkata, kun päivän kuumimmat hetken olivat jo takana. Uros tiesi, että oli vaarallisen lähellä jonkun lauman rajaa, mutta tämä oli ainoa reitti laaksoon. Uimallakaan susi ei aikonut edetä ja nyt valkoturkki toivoi onnen kestävän vielä sen verran, että saisi rauhassa ohittaa rajat. Laakson hajut olivat houkuttelevia, liian houkuttelevia. Laakso tuoksui mahdollisuudelta. Niin kauan laumattoma olo imi kyllä toivon hyvin nopeasti ja tämä laakso oli sen viimeinen yritys saada ote kunnollisesta elämästä. Uros kaipasi lauman suojaa, siitä syntyvää perhettä ja jonkinlaista huolettomuutta, kun ei tarvinut yksin pyristellä elämässä kiinni.  

"Seis siihen paikkaan." Kajahti rajoilta ja Osma kirosi onneaan tai pikemminkin sen puutetta. Väsynyt matkaaja ei saanut edes rauhassa kulkea vain ohi. Ärtymys kuitenkin väistyi hyvin äkkiä. Yllätys oli melkoinen, kun susi käänsi katseensa huutajaan. Valkoinen, suurehko susi seisoi itsevarmoin elein jonkin matkan päästä. Pehmeän ruskeat silmät, joiden katse oli kylmääkin kylmempi. "Oletko idiootti vai muuten vain tyhmä kun kuljeskelet toisten rajoilla?" Kuului kylmällä sävyllä heitetty kysymys. Osma oli nyt jo täysin vakuuttunut, kuka toinen oli ja heilutti häntäänsä nopeaan tahtiin. Uros aukaisi kitansa ensimmäisen kerran. "Surma! En voi uskoa, että törmäsin juuri sinuun täällä." Se lausahti iloisesti ja näki pienen yllättyneisyyden vilahtavan toisen silmissä, ennen kuin kerkesi sitä estää. Muuten susi seisoi hetken täysin eleettömänä. Osma huokaisi. Toinen ei ollut juurikaan muuttunut. "Mitä arvon alfa täällä saakka tekee?" Surma lausui lähes jäätävällä äänellä. Sisko ei selvästi ollut päässyt aikaisemmasta vieläkään yli. Noh, ainakin toinen tunnisti Osman. "En ole enää alfa. Minut syrjäytettiin ja asiat muuttuivat pahemmaksi, joten lähdin oma-aloitteisesti" Osma kertoi rehellisesti. Hetken Surma näytti puntaroivan veljensä sanoja ja niiden todenperäisyyttä. "Miksi kerrot tämän minulle? Luuletko saavasi sympatiaa tai sääliä?" Surma kysyi ja pörhisti karvojaan.
"Ei, en kerjää sääliäsi. Kerroin vain rakkaalle pikkusiskolleni miten minulla on mennyt." Osma sanoi ja äänessä kuulsi suru. Kaksikko oli ennen ollut kuin kaksi marjaa. Surma näytti raivostuvan sanoista entisestään. "Minä en ole PIENI!" Sanojen voimakkuus kasvoi joka sanalla. "Kuinka monesti se pitää sinulle sanoa että se uppoaa paksuun kalloosi?!"

Tilanne huvitti Osmaa. Aivan kuin viime tapaamisesta olisi vain pari päivää parin vuoden sijaan. Uros ohitti siskonsa sanat. "Olet siis laumassa. En usko, että olet tyytynyt tavallisen laumalaisen rooliin." Osma lausui tietävänä ja jokseenkin iloisella äänellä. "En todellakaan! Olen betana Aarnimetsän laumassa." Uros hymähti jälleen. Uros tiesi kysymättäkin, ettei Surma antaisi juuri mitään tietoja sille, toinen kun oli aina ollut "vähän" neuroottinen kaikkeen tietoon liittyvässä. Osma myös tiesi sanomattakin, että se ei ollut tervetullut Aarnimetsään Surman puolesta ja se riitti syyksi olla edes yrittämästä sinne.
"Minä olen tullut jäädäkseni, nyt kun rakas pikkusiskoni on naapurissa. Voin pitää sinua silmällä." Se sanoi iloisena ja Surma väläytti hampaitaan. "MINÄ EN OLE PIENI! Häivy silmistäni, nyt!" Surma jylisi. Veli osasi kyllä tehdä sen olosta maailman pienimmän niin halutessaan. Osma tyytyi hymyilemään siskolleen. "Minä siis menen. Voi hyvin ja nähdään."  Uros lausui ja jatkoi taivaltaan kohti laaksoa, Surman mulkoillessa veljen perään. Nyt se tiesi missä sen sisko oli, joten se voisi rikkoa tämän Aarnimetsän rajoja aina silloin tällöin.