|
|
Post by Harine on Feb 27, 2014 10:52:41 GMT 2
// Silkki ja Kotkankynsi.  Ajankohdasta en ole täysin varma, joten laitoin varmuudeksi tämän Sysimetsän pohjoisemmille rajoille. // Ronskista tuntui lievästi sanottuna pahalta. Susi uhmasi äitinsä käskyjä ensimmäistä kertaa elämässään ja oli lähestynyt Sysimetsän rajoja aikaisin aamulla, toivoen löytävänsä veljensä. Ronski ei voisi riskeerata sitä, että se koittaisi kutsua Kotkankynttä sen lauman reviirille, sillä joku voisi nähdä tai pahempaa, haistaa toisen! Se ei olisi oikein Kotkankynttä kohtaan. Tämä oli ensimmäinen kerta poissa omalta reviiriltä, joten Ronski tunsi itsensä hyvin epävarmaksi. Se kulki kyyryssä, häntä lähellä jalkoja ja korvat matalalla. Suuri Ronski yritti näyttää pienemmältä kuin olikaan, siinä selvästi epäonnistuen. Tumma turkki erottui selvästi vaaleasta lumesta ja jos susi olisi tiennyt mikä vilkkuva huomiovalo on, se tuntisi itsensä juuri sellaiseksi tällä hetkellä. Pahin pelko oli, että joku toinen löytäisi Ronskin ja saisi satikutia. Ei uros pahaa tahtonut, sen oli vain pakko päästä kertomaan veljelleen, että se oli vihdoin löytänyt äitinsä ja lauman tilanne oli parantunut sitten viime näkemän. Lisäksi sen piti tuoda hyvin, hyvin surullisia uutisia muista sisaruksista. Susi muisti äidin ilmeen selvästi, kun Ronski oli kertonut Kotkankynnestä ja tumman suden omatunto soi entistä kovempaa. Se ei saisi olla tekemisissä Kotkankynnen kanssa... Mutta sehän oli sen veli! Ronski ei ymmärtänyt äidin käskyä ollenkaan. Ronski oli jopa puoliksi huijannut muita. Se oli väittänyt lähtevänsä metsälle, mutta todellisuudessa se menisi vasta tämän jälkeen metsälle. Ronski pyysi muilta anteeksi mielessään. Ronski haisteli ilmaa mahdollisilta muilta susilta ja pohti, pitäisikö sen ulvahtaa. Sen takajalat tärisivät, kun se päästi ilmoille matalan ja varsin vaimean ulvahduksen ja seurasi ympäristöään silmä tarkkana. Ronski ei voinut ulvahtaa kovaakaan, jottei sen oma lauma kuulisi. Jos se ei näkisi punertavaa turkkia piakkoin, se luikkisi äkkiä pois ja koittaisi onneaan joku toinen kerta. //Juuri kun pääsin sanomasta, ettei Ronski ole tehnyt mitään odottamatonta, niin tietenkin unohdin, että Korppi kielsi olemasta missään tekemisissä Sysimetsän kanssa Eihän Ronski sellaista käskyä voi noudattaa// |
|
|
|
Post by Silkki on Feb 27, 2014 11:06:27 GMT 2
// Voi toista :3 //
Hiljainen ulvahdus kiinnitti kahden suden huomion. Kotkankynsi pysähtyi kesken askeleen, toinen etutassu ilmassa. Ääni oli kuulostanut etäisesti tutulta, mutta uros ei aivan tiennyt, miksi. Niinpä punaturkki vilkaisi Puroa, joka seisoi muutaman askeleen alfansa takana.
"Odota tässä, niin minä käyn katsomassa, mitä tuolla tapahtuu", punaturkki sanoi arvovaltaisella äänellä. Puro näytti yllättyneeltä, aukaisten suunsa vastalauseeseen. "Minä kutsun sinua, jos tarvitsen apua", susi jatkoi, ennen kuin tummaturkkinen Puro ehti vastustaa. Kotkankynsi lähti liikkeelle, toivoen koko sydämessään, että oli arvannut hiljaisen kutsujan henkilöllisyyden oikein. No, Puro ei olisi kaukana, jos toista tarvittaisiin.
Punaturkki liikkui ketterästi hangen halki, kaikki aistit valppaana. Uros haistoi tutun hajun, haukahtaen iloisesti jo kauan ennen kuin edes näki veljeään. Lopulta velikin tuli näkyviin, vaikka näyttikin hirvittävän erilaiselta kuin Kotkankynsi muisti. Ronski näytti... pieneltä. Se se sana oli. Samalla uros tajusi, että se johtui mitä ilmeisimmin pelosta. Onpa veli hassun näköinen noin kyyristyneenä, uros ajatteli loikkiessaan viimeiset loikat hangen halki häntä puolelta toiselle heiluen.
"Ihana nähdä sinua, veli!" Kotkankynsi huudahti iloisesti ja koetti näykkäistä leikillään toista hartian tienoilta. Punertava häntä heilui puolelta toiselle kun susi tervehti veljeään. Kotkankynnen turkki oli tummunut siitä, mitä se oli ollut, kun uros oli pienenä jättänyt lauman, mutta voimakas punertava karva oli näkyvissä yhä edelleen paikoitellen lähes mustan selän alueeltakin. Ronski näytti kenties vielä suuremmalta kuin silloin, kun veljekset olivat viimeksi tavanneet, mikä oli lähes hämmentävää. Veli oli niin suuri ja niin... Ronski.
"Mitä teet täällä?" Uros kysyi uteliaana, yhä häntäänsä kevyesti puolelta toiselle heiluttaen. Liike pysähtyi kuin seinään, kun pelottavat ajatukset iskivät kerralla punertavaan pääkoppaan. "Kai kaikki on hyvin?"
|
|
|
|
Post by Harine on Feb 27, 2014 11:47:49 GMT 2
Ronski ei voinut uskoa onneaan, kun se todellakin näki sen veljen tulevan lähemmäs. Sen häntä heilui vimmatusti aavistuksen korkeammalla. "Sinä tulit!" Ronski sanoi puoliksi yllättyneenä ja puoliksi ilahtuneena. Mutta niinhän veli oli luvannutkin... Ronski suoristautui ja rupesi tökkimään toista pienen ölinän karatessa sen kurkusta. Kun Kotkankynsi lopetti yhtäkkiä ja esitti kysymyksensä, Ronskin piti miettiä. "En ole varma" Se lopulta tauon jälkeen myönsi rehellisesti, mutta päätti hieman selventää. "Minä löysin äidin!" Se hihkaisi. "Ja äiti oli tuonut minulle purtavaa!" Se kertoi innoissaan, aivan kuin se olisi ihmeellisintä maan päällä. Hetken päästä sen ilme kuitenkin synkkeni. "Mutta en löytänyt Ärhämää ollenkaan. Kukaan ei löytänyt. Ja Murha... " Ronski kertoi ja sen ääni vaimeni ja muuttui yhä surullisemmaksi loppua kohden ja lopulta muuttui pieneksi vinkumiseksi. Sen korvat valahtivat sivuille. Se tunsi syyllisyyttä siitä, ettei osannut auttaa muita kun olisi pitänyt. "...minä en löytänyt häntäkään ajoissa." Ronski päätti lauseen. Se ei halunnut sanoa asiaa ääneen. Äiti oli osannut kertoa asian suoraan ilman mitään itkuja ja se teki Ronskin myös surulliseksi.
Ronski katsoi Kotkankynttä apeana. Se ei halunnut sanoa veljelleen, että äiti oli kieltänyt tapaamasta sitä ja Ronski tunsi surua siitä, että se oli aikaisemmin luvannut, että veli saisi tulla takaisin jos halusi. Äiti ei halunnut Kotkankynttä takaisin ja äidin sana piti taatusti. "Minä en edes saisi olla täällä." Se kertoi rehellisesti "Mutta tulin silti" Se hymyili ja katseli ympärilleen, ettei vain kukaan sen laumasta näkisi. Tämä oli kaiken salailun arvoista.
Ronski koitti ohittaa aiheen kysymällä "Miten sinä voit?" Se ei millään halunnut kertoa äidin reaktiosta, mikä oli ollut kaikkea muuta mitä Ronski oli luullut. Tumma susi tiesi, että äiti olisi ollut surullinen tai ehkä närkästynyt, mutta olisi laantunut kyllä siitä. Niin ei käynyt.
|
|
|
|
Post by Silkki on Feb 27, 2014 12:06:12 GMT 2
"Totta kai minä tulin!" Kotkankynsi vastasi iloisesti. "Minä lupasin, että tulisin, jos kutsuisit minua", uros vielä muistutti, "ja se lupaus pitää."
Uroksen into kuitenkin laantui Ronskin jatkaessa muista sisaruksista. Uroksen korvat painuivat niskaa kohti ja pää laskeutui hitusen alemmas, kun susi ilmaisi sanatonta suruaan perheensä puolesta. Ärhämä voisi olla edelleen hengissä, elää hyvää elämää jossakin laakson ulkopuolella, mutta Ronskin tapa sanoa siskon nimi kertoi kaiken tarpeellisen. Murhaa ei enää mikään pelastaisi. Kotkankynsi katsoi Ronskia, heilauttaen häntäänsä rauhallisemmin, enemmänkin toista rohkaisten.
"Sinä toimit hienosti, eikä se ole sinun syytäsi", punaturkki vakuutti rauhallisella äänellä. Ronski ei saisi syyttää itseään Murhan kohtalosta. Kotkankynsikin oli päässyt irti syyllisyydestään, jota lauman jättäminen oli aluksi aiheuttanut. Ronski oli tehnyt parhaansa lauman eteen, ja vaikka se ei ollut riittänyt pelastamaan sisarta, se oli kuitenkin saattanut Ronskin ja Korpin jälleen yhteen.
"Olen iloinen, että löysit äidin", uros sanoi jo hieman piristyneempänä. Kotkankynsi huomasi veljensä apeuden, mutta laittoi sen sisaren menettämisen piikkiin. Punaturkki uskoi, että Ronskin sivumennen mainitsema kielto olla täällä tarkoitti vain laumojen rajoja, joten Kotkankynsi ei osannut epäilläkään, että tosiasiassa kyse oli Korpin käskystä. Ehkä ihan hyvä niin, tosin se voisi olla karu yllätys joskus myöhemmin.
"Onneksi tulit, sillä minulla on paljon kerrottavaa!" Kotkankynsi julisi iloisesti, häntäänsä jälleen riemuisasti heiluttaen. "Minä voin hyvin, vallan mainiosti itseasiassa. Laumani on voimakas, yhtenäinen ja ennen kaikkea minun laumani", punaturkki kertoi. Uros luotti veljeensä, mikä olikin ainoa syy, miksi susi suostui puhumaan laumastaan. Olkoonkin, ettei se laumansa heikkouksia paljastaisi.
"Minä olen Sysimetsän alfa", Kotkankynsi sanoi iloisesti. Uros katsoi veljeään tarkkaavaisesti, odottaen hivenen hermostuneenakin toisen reaktiota. Olisiko Ronski iloinen vai tuntisiko toinen olonsa petetyksi Kotkankynnen uudesta asemasta? Punaturkki tyytyi vain odottamaan, toivoen parasta ja peläten pahinta. Se nyt vielä puuttuisikin, että veljesten välit katkeaisivat tähän. Kaiken sen jälkeen, mitä kaksikko oli käynyt läpi, Kotkankynsi todella toivoi, ettei niin kävisi. Ronski oli urokselle äärimmäisen tärkeä, vaikka Kotkankynsi ei nähnytkään toista yhtä usein kuin toivoi. Sellaista elämä vain oli, ja tällä kertaa se oli johdattanut veljekset eri laumoihin.
|
|
|
|
Post by Harine on Feb 27, 2014 13:56:12 GMT 2
Ronski heilautti häntäänsä rivakasti toisen toteamukselle, että veli tulisi kyllä jos kutsuisi. Se oli helpottavaa kuulla vieläkin.
Kun Kotkankynsi vakuutteli, ettei Murhan kohtalo ollut sen syytä se nyökkäsi varovasti. Se halusi uskoa toisen sanat enemmän kuin mitään muuta. Kaikki tieto oli tullut niin pienen ajan sisällä, että kaikki oli vielä käsittelemättä suden päässä. Se päätti ryhdistäytyä aavistuksen ja antoi veljelleen susimaisen hymyn "Minä myös." Se sanoi. "Enkä enää kadota äitiä. Se on varma!" Ronski totesi itsevarmasti. Äitikin oli ollut niin iloinen nähdessään Ronskin, että Ronski oli melkein varma, ettei äitikään halunnut kadottaa sitä. Sisimmässään se oli vielä hämmentynyt äidin yhtäkkisestä katoamisesta sekä yhtäkkisestä ilmestymisestä. Ronski ei kantanut ikinä kaunaa kenellekkään, mutta uros huomasi olevansa vielä aavistuksen varpaillaan uudelleen löytyneen laumansa kanssa. Aivan kuin se pelkäisi, että kaikki katoaisivat taas sanaakaan sanomatta. Olihan se tyhmää, Ronski tiesi sen itsekin, mutta susi oli kasvanut sen tunteen kanssa. Kaikkea mennyttä ei aina heti voinut karistaa kannoiltaan vaikka haluaisi.
Kun Kotkankynsi kertoi oman elämänsä tapahtumista Ronski kuunteli tarkkaan. Veljen lopetettua se katsoi toista hiljaa, räpäyttäen pari kertaa silmiään, kunnes sen naamalle nousi valtava virne. "Vau! Sehän on mahtavaa!" Ronski sanoi ja teki pienen hypähdyksen. "Minun veljeni on laumansa pomo!" Se julisti ylpeänä, niin ylpeänä. Sitten Ronskin mieleen juolahti kiperä kysymys. Pitäisikö kertoa äidille vai ei? Ronski vilkaisi Kotkankynttä nopeasti ja päätti että pohtisi asiaa kenties hetken päästä. Sen piti kertoa myös oman lauman kuulumiset. "Meidän lauma on myös kasvanut ihan vähän" Ronski sanoi iloisena. "Uusi susi muistuttaa vähän Ärhämää" Ronski pohdiskeli ääneen.
|
|
|
|
Post by Silkki on Feb 27, 2014 14:11:35 GMT 2
Kotkankynsi oli tyytyväinen, kun Ronski tuntui kuuntelevan toista. Ehkä jonakin päivänä veli uskoisi, ettei kenenkään katoaminen tai kuolema ollut Ronskin syytä. Punaturkki oli ymmärtänyt jo varhain, että jättämällä laumansa taakseen, susi jätti myös syyllisyyden ja huolen. Ainakin niin Kotkankynsi oli toivonut, mutta huomannut, ettei se mennyt ihan niinkään. Mikään ei ollut yksiselitteistä tässä maailmassa. Veli vakuutti, ettei enää hukkaisi äitiä, mikä sai Kotkankynnen virnistämään. Ei varmasti. Ronski pitäisi laumansa kasassa vaikka se veisi veljen viimeisetkin voimat, siitä Kotkankynsi oli varma. Punaturkki ei voinut olla tuntematta ylpeyttä veljestään, sillä Ronski oli pystynyt siihen, mihin Kotkankynsi ei. Veli oli kerännyt synnyinlauman kasaan.
Ronskin julistaessa ylpeänä, että Kotkankynsi oli laumansa pomo, uros yhtyi riemuun heilauttamalla häntäänsä ja katsomalla iloisin silmin veljeään.
"Niin on", susi totesi yksinkertaisesti, tyytyväisenä siihen, että Ronski suhtautui asiaan niin mahtavasti. Veli tuntui olevan ylpeä Kotkankynnestä, mikä tuntui punaturkista hieman hassulta. Kukaan ei ollut koskaan ollut ylpeä uroksesta tai tuon teoista, vaan eipä punaturkki ollut sitä tarvinnutkaan. Nyt se tuntui hyvältä, joskin oudolta. Hyvällä tavalla oudolta.
"Toivottavasti uusi susi ei ole liian terävä sanoissaan", Kotkankynsi totesi, kun toinen pohti uuden suden muistuttavan kaksikon ilkeää veljeä. Tai no, jos Ärhämää sanoi ilkeäksi, täytyi Kotkankynttäkin kutsua sellaiseksi. Veljekset olivat yhdessä kiusanneet Ronskia, jota olivat pitäneet heikkona turhakkeena. "Pidä puolesi, veljeni", susi vielä sanoi rohkaisun omaisesti. Kyllä Kotkankynsi tunsi veljensä ystävällisen ja lempeän luonteen, eikä uskonut, että Ronskista olisi tappelemaan omaa laumalaista vastaan pelkän aseman tähden, mutta ei punaturkki silti halunnut, että veli joutuisi lauman alimmaiseksi. Hetken verran punaturkki salli itsensä miettiä, miten tilanne olisi, jos susi olisi edelleen Rinnemetsässä. Uros voisi pitää veljensä puolia ja varmistaa, että Ronskilla oli kaikki hyvin. Vaan nyt se ei ollut mahdollista, sillä Kotkankynnen elämä oli toisessa laumassa. Susi saattoi vain luotaa, että Korppi pitäisi huolta pehmeästä pojastaan.
"Onko äiti kunnossa?" Punaturkki kysyi yllättäen, mutta selkeästi huolissaan. Kotkankynsi halusi Korpin olevan hyvässä kunnossa, jotta narttu voisi pitää Ronskista huolta. Ei äidillä muutoin niin väliä ollut. Ronski oli tärkein.
|
|
|
|
Post by Harine on Feb 27, 2014 15:11:42 GMT 2
"En usko, että hän pahaa tarkoittaa." Ronski totesi toisen sanoihin. Toisaalta, kenestä Ronski edes uskoisi pahaa? Kaikkissa oli aina hyvää. "Olen viettänyt hänen kanssaan aika paljon aikaa." Ronski sanoi. Lauma oli niin pieni, että väkisinkin joutui viettämään samojen kanssa aikaa, mutta uusi susi tuntui hakeutuvan Ronskin seuraan tarkoituksella. "Joskus... kun hän luulee etten näe, hän näyttää vähän apealta. En ole vielä kysynyt asiasta. Luulen että siitä tulisi minulle sanomista. Mutta et saa kertoa tätä kenellekkään." Ronski selitti uudesta elämästään lähes uudessa laumassaan.
"Minulla ei ole hätää. Minunhan pitäisi varmaan sanoa samaa sinulle, kerran olet pomo." Ronski vastasi iloisesti. Puolien pitäminen ei ollut suden vahvuus, mutta Ronski tiesi, että se oli Kotkankynnen vahvuus. "Mutta minä kyllä tiedän että sinä pärjäät. Olet vahvin" Ronski sanoi.
Kotkankynnen huolestunut kysymys äidin voinnista pisti Ronskia ja pahasti. Veli oli selvästi huolissaan äidistä ja äiti ei välittänyt yhtään missä Kotkankynsi meni. Vielä pahempaa, äiti ei varmasti halunnut edes nähdä poikaansa. "Öh... Äiti voi hyvin." Ronski päästi vastauksen, joka ei ehkä ollut niin vakuuttava kuin se olisi halunnut. Tummaturkki yritti äkkiä keksiä jotakin, jolla kiertää aihe. Se ei halunnut tehdä veljeä surulliseksi. Eikä Ronski halunnut, että veli suuttuisi eikä enää haluaisi nähdä sitä. "Tänään on mukavan lämmin." Oli ainut asia, mitä suden suusta pääsi. Ronskin häntä heilui varovaisesti kun se katsoi Kotkankynttä, menikö aiheen vaihdos läpi. Se inhosi yli kaiken tätä tilannetta, mutta se ei halunnut kertoa, sillä surullinen veli oli surullinen Ronski. Sen Ronski kestäisi, mutta jos toinen kieltäisi tulemasta rajoille, sitä se ei kestäisi. Ei ikinä.
|
|
|
|
Post by Silkki on Feb 27, 2014 15:27:38 GMT 2
Ronski väitti, ettei toinen tarkoittanut pahaa. Kotkankynsi ei voinut estää pientä hymyä huulillaan, sillä Ronski ei ollut muuttunut. Veli ei uskonut kenestäkään pahaa, ei edes silloin, kun siihen olisi ollut hyvä syy. Punaturkki oli samaan aikaan huolissaan veljestään ja hiukan kateellinen, kun toinen pystyi uskomaan jokaisesta löytyvän jotakin hyvää. Kotkankynsi ei ollut koskaan pystynyt siihen, vaan susiuros oli aina etsinyt jokaisesta jotakin, mikä viittaisi ilkeyteen, pahuuteen, heikkouteen tai oikeastaan ihan mihin vain paitsi siihen, että toinen olisi ystävällinen tapaus.
"En tietenkään kerro", punaturkki vakuutti nopeasti. Veljesten väliset asiat olisivat veljesten välisiä, eikä Kotkankynsi sotkisi laumoja tähän. Toki, jos Rinnemetsä uhkaisi Sysimetsää, olisi uroksen toimittava, mutta siihen asti Kotkankynsi olisi tyytyväisesti ilman laumojen asettamia paineita. Veljeys oli vahvempi side kuin laumat, niin Kotkankynsi halusi uskoa.
"Katso itseäsi ja sitten minua. Vieläkö väität, että olen vahvin?" Kotkankynsi kiusoitteli veljeään. "Mutta minä osaan pitää puoleni", uros myönsi aavistuksen vakavemmin. Susi ei antaisi periksi, ei sitten millään. Ainoa keino saada punaturkki pois tästä laumasta oli ajaa se enemmistön suomalla voimalla ulos. Muutoin Kotkankynsi ei luopuisi Sysimetsästä tai uudesta asemastaan.
Punaturkin pää kohosi aavistuksen korkeammalle lähes nytkähdyksen omaisesti, kun Ronski epäröi sanoissaan. Jokin oli selkeästi pielessä, sillä kaikki varoitusäänet tuntuivat huutavan kilpaa punaisessa pääkopassa. Kotkankynsi tarkkaili veljeään, koettaen jättää huomiotta epäilyksensä, mutta se vahvistui, kun veli koetti vaihtaa aihetta. Ronski ei koskaan ollut ollut vakuuttava valehtelija. Se oli taito, jonka Kotkankynsi oli oppinut jo pienenä Ärhämän kanssa.
"Ronski", uros sanoi pehmeämmällä äänellä, katsoen pää aavistuksen kallellaan veljeään. "Mitä et halua kertoa minulle äidistä?" Punaturkin kysymys oli pehmeä ja suostutteleva, mutta huoli paistoi läpi meripihkan sävyisistä silmistä. Kotkankynsi harvoin näytti pehmeämmän puolensa näin selvästi, mutta nyt huoli veljestä ja no, hiukan äidistäkin, sai uroksen paljastamaan pehmeämmät puolensa. Punaturkin ajatukset kiisivät kamaluudesta toiseen. Oliko äiti loukkaantunut talven aikana? Seonnut lopullisesti? Joutunut luopumaan alfan paikastaan? Mitä ihmettä oli tapahtunut? Kotkankynsi halusi tietää, jotta saisi rauhan ajatuksiltaan. Sillä jos Korppi ei ollut kunnossa, niin kuka sitten tukisi Ronskia?
|
|
|
|
Post by Harine on Feb 27, 2014 16:00:29 GMT 2
Ronski oli kiitollinen siitä, että veli pystyi silti vielä pitämään pari salaisuutta itsellään.
"Sinä" Ronski vastasi varmemmin ja nyökkäsi päälle. Eikä se ollut huomannut edes toisen kiusoittelua. Ronski ei ikinä ollut käyttänyt kaikkia voimiaan, joten se ei edes tiennyt kuinka vahva se oli. Sitä paitsi veli oli lauman alfana ja se kertoi jo jotakin. Ronskin ajatuksia vielä väritti vanha Veren ajatus voimasta. Kuinka alfaksi ei päässyt kuin fyysisellä voimalla. Lisäksi Ronski tiesi, että mielenlujuus oli Kotkankynnellä aivan eri luokkaa kuin sillä itsellään. Ronski ei voinut kuin ihailla veljeään, joka oli saavuttanut niin paljon. Nyt se nyökkäsi toisen sanoille ja ei voinut kuin olla samaa mieltä, Kotkankynsi piti pintansa.
Kotkankynsi näytti huomaavan, että jotain oli vinossa. Veli kysyi asiasta niin nätisti. Kukaan tuskin ikinä kysyi mitään Ronskilta nätisti. Tämä oli kaikista näteimmin kysytty kysymys mitä siltä oli ikinä kysytty. Susi murtui välittömästi. "Minä kerroin! Minä kerroin äidille että olet nyt Sysimetsäläinen!" Tummaturkki parkaisi. "Onneksi et nähnyt äidin ilmettä. Se oli hirveää! Minä luulin että hän olisi iloinen... niinkuin minä, mutta hän raivostui!" Ääni hiljeni yninäksi, kun se jatkoi. Sanat vain tuntuivat ryöppyävän kuin itsestään nyt, kun ne oli kerran päästetty vapaaksi. "Äiti kielsi näkemästä sinua ollenkaan! Ollenkaan! En saisi olla täällä, mutta olen silti!" Ronskin toisti ja häntä meni koipien väliin ja korvat olivat kuin liimatut sen niskaan. "Älä suutu, ole kiltti! Saanhansiltinähdäsinuaoleniinkiltti!" Ronski aneli hätäisesti ja kyyristeli Kotkankynnen edessä, valmiina ottamaan vastaan minkä tahansa hyökkäyksen, kunhan toinen ei kieltäisi sitä näkemästä nykyään ainokaista veljeään.
|
|
|
|
Post by Silkki on Feb 27, 2014 16:30:44 GMT 2
// Ronski on niin ihana, en kestä :3 //
Mitä Kotkankynsi olikaan odottanut, se ei ainakaan ollut se, mitä punertavat korvat nyt kuulivat. Ronskin hätäinen parkaisu siitä, että veli oli kertonut punaturkin uuden lauman hiljeni nopeasti yninäksi, joka jatkui jatkumistaan. Kotkankynsi ei ollut varmaan koskaan kuullut yhtä pitkää puhetta Ronskilta, mutta nyt veli ei tuntunut hiljenevän millään. Kotkankynsi kuunteli valppaana, pitäen tunteensa visusti ominaan. Vasta, kun Ronski aneli hätäisenä lähes maan tasalle kyyristyneenä, uros reagoi näkyvästi.
Susi astui eteenpäin, painaen päätään alemmas. Uros koetti puskea päällään veljeään jonnekin hartian seutuville, samalla kun heilutti häntäänsä matalalla rohkaistakseen toista. Hetken uros vain seisoi, koettaen hieroa poskeaan veljensä hartiaa vasten.
"Nouse Ronski, älä suotta kyyristele", Kotkankynsi sanoi rauhallisella äänellä, osoittaen selkeästi kasvaneensa siitä pennusta, joka oli liittynyt Sysimetsään. Nuorempana Kotkankynsi olisi ottanut kaiken irti tästä tilanteesta, nauttinut siitä, kuinka Ronski mateli uroksen edessä, mutta nyt se vain satutti. Kotkankynsi halusi veljensä seisovan omilla jaloillaan sinä vahvana mutta pehmeänä sutena, joka Ronski oli.
"Ei minulla ole mitään syytä suuttua sinulle", punaturkki jatkoi, astuen askeleen taaksepäin samalla kun toivoi, että veli suoristaisi ryhtinsä. Kotkankynsi tökkäisi kuonollaan vielä kerran Ronskin suuntaan kuin viimeiseksi kannustukseksi. "Totta kai saat nähdä minua. Minä tulen vaikka rajoillenne, jos muutoin emme kohtaa", Kotkankynsi vakuutti. Uros ei halunnut nähdä veljensä epätoivoa ja hätää, sillä se satutti. Yllättäen Kotkankynsi tunsi vihan aallon pyyhkäisevän lävitseen, jännittäen jokaisen lihaksen sulavasta kehosta. Huuliaan nuoleskellen susi pakotti itsensä rentoutumaan. Ei punaturkki ollut Ronskille vihainen, vaan Korpille. Korppi oli aiheuttanut tämän kaiken. Ilman Korppia, Ronski ei tuntisi pettäneensä ketään tulemalla tänne.
"Mikäli törmään äitiin, selvitän asiat hänen kanssaan. Älä sinä siitä huoli, rakas veli, kaikki järjestyy kyllä", Kotkankynsi vakuutteli. Uroksen ääni särähti hieman äiti-sanan kohdalla, mutta kaiken kaikkiaan susi selvisi vähällä. Korppi saisi kuulla kunniansa, jos punaturkki koskaan kohtaisi äitinsä sopivassa tilanteessa. Ronski ei ollut tehnyt mitään väärää. Ronski välitti. Välittäminen on ilmeisesti suuri pahe äidin mielestä, Kotkankynsi ajatteli, muttei oikeastaan ollut lainkaan yllättynyt. Korppi ei ollut koskaan ollut se rakastavaisin ja lempein emo. Ehkä toinen olisi muuttunut vuosien varrella, mutta punaturkki ei ollut ollut sitä todistamassa. Niinpä Kotkankynnen kuva Korpista oli jäänyt siksi, mitä toinen oli ollut Kotkankynnen lapsuudessa: etäinen, vaativa ja kylmä äiti, joka ei ilmaissut välittämistään muutoin kuin tuomalla ruokaa silloin tällöin.
"En halua, että joudut takiani ongelmiin", punaturkki sanoi aavistuksen surullisella äänellä. Torjutuksi tuleminen sattui, vaikka Kotkankynsi olikin osannut odottaa, että joskus Korppi tulisi ajamaan poikansa pois. Ei se silti kipua poistanut.
|
|
|
|
Post by Harine on Feb 27, 2014 17:30:02 GMT 2
//Joo. Tuli itellä tippa linssiin taas ku kirjotin tuota aikasempaa vastausta. Miten sopivasti soittolista soitti Hurtsin Stayn tuohon väliin. Meikäläisellä ei ollut mitään mahollisuuksia. :''D // Kun Kotkankynsi astui eteenpäin, Ronski sulki silmänsä ja jännitti kehonsa, valmiina ottamaan iskun vastaan. Hämmästys oli melkoinen, kun iskua ei tullut, vaan pieni tönäisy. Ronski katsahti varovasti toiseen, kun veli käski nousta. Ääni ei varsinaisesti ollut käskevä, vaan kuulosti kehoitukselta. Se antoi toivoa, ettei Kotkankynsi häätäisi sitä pois, joten Ronski suoristautui varovaisesti. "Et siis ole vihainen minulle" Sanat olivat enemmän toteamus kuin kysymys. "Et ole vihainen!" Ronski toisti sanat jo iloisemmin. Tummaturkki hypähti eteenpän ja tökkäsi veljeään hartiaan. Kotkankynnen sanat lämmittivät suden mieltä suuresti, kun toinen lupautui vaikka Rinnemetsän rajoille tulemaan tavatakseen Ronskin. Minun takiani. Susi ajatteli iloisena. "Tiesithän, että olet kaikkein paras veli ikinä?" Se kysyi vakavana ja katsoi suoraan Kotkankynteen. Hetken susi näytti aivan siltä kuin sen kaikki huolet olisi hetkeksi pois pyyhitty. Kun Kotkankynsi vakuutteli kaiken järjestyvän, Ronski uskoi joka sanan. Veli lupautui selvittää asiat äidin kanssa, mikäli ikinä törmäisivät. Se teki Ronskin iloiseksi. Tosin tummaturkki ei ehkä kuvitellut kohtaamisen menevän täysin samallalailla, mitä Kotkankynsi kuvitteli. Viimeisimmät surullisen kuuloiset sanat saivat Ronskin alakuloiseksi. "En minä joudu ongelmiin. Sanoin meneväni metsälle." Ronski totesi yksinkertaisesti. "Ja jos joudun ongelmiin, niin tämä oli sen arvoista." Ronski jatkoi ja alkoi miettimään vasta sen jälkeen, mitä nämä ongelmat voisivat olla. Huutoa ehkäpä. Ei pari sanaa saanut Ronskia perääntymään enää. Se katsoi veljeään ja virnisti. "Arvaa mitä olisin tehnyt jos olisit kieltänyt minua näkemästä sinua?" Se kysyi ja piti pienen tauon ennenkuin jatkoi. "Olisin alkanut rajarikkuriksi itse! Sinä olisit ennemmin tai myöhemmin tullut vastaan. Sitten olisin puhunut sinut ympäri." Se sanoi ylpeänä suunnitelmastaan ja suunnitelmansa 'aukottomuudesta'. Tosin käytännössähän uros oli jo nyt rajarikkuri, mutta sen mielestä tätä ei laskettu. |
|
|
|
Post by Silkki on Feb 27, 2014 17:46:56 GMT 2
Veljen ilo oli tarttuvaa, joten Kotkankynsikin tökkäisi veljeään iloisesti, häntä riehakkaasti heiluen. Uros ei edes ymmärtänyt, miksi Ronski oli olettanut, että Kotkankynsi suuttuisi. Oliko punaturkki tosiaan antanut niin äkkipikaisen kuvan itsestään? Todennäköisesti. Susi muisti pentuajat liiankin hyvin, häveten suuresti käyttäytymistään Ronskia kohtaan. Veli ei ollut ansainnut punaturkin ilkeyttä, mutta joutunut sen uhriksi kuitenkin. Onneksi kaksikko oli jo päässyt siitä yli ja Kotkankynsi oppinut arvostamaan veljeä sellaisena kuin toinen oli.
Susi tuntui jähmettyvän paikoilleen, kun Ronski sanoi sen olevan paras veli ikinä. Kukaan ei ollut koskaan sanonut mitään yhtä kaunista punaturkista. Suden silmiin syttyi uudenlainen loiste, kun uros katsoi veljeään.
"Sinä olet parempi", susi totesi yksinkertaisesti, ennen kuin astui lähemmäs, koettaen puskea punertavaa päätään Ronskin rintamuksen ja hartian seudulle. Kotkankynsi huokaisi hiljaa helpottuneena. Veli oli kunnossa, veli oli tässä ja ennen kaikkea veli oli onnellinen. Ei Kotkankynsi muuta voisi edes toivoa.
"Toivottavasti et joudu ongelmiin", punaturkki sanoi piristyneempänä. Suden häntä heilui iloisesti puolelta toiselle, kun susi huvittuneena kuunteli Ronskin suunnitelman. Virne punertavilla kasvoilla kertoi kaiken tarpeellisen - Kotkankynnen mielestä idea oli huvittava, mutta Ronskin into oli suloista.
"Jos koskaan törmäät laumalaisiini ennen minua, pyydä, että he hakevat minut. He ovat ystävällistä väkeä, joten varmasti kunnioittavat toivettasi", Kotkankynsi sanoi hyväntuulisesti. Uros ei tosiasiassa tiennyt, mitä laumalaiset tekisivät. Jokainen vaisto käskisi ajamaan rikkurin pois, mutta Ronski oli kaikessa hyväuskoisuudessaan niin hellyyttävä, että kovinkin sydän taipuisi kuuntelemaan uroksen selitystä. Ehkä laumalaiset todella hakisivat alfansa. Ainakin Kotkankynsi toivoi niin, sillä muutoin voisi olla huomattavan paljon hankalampaa löytää veljeä. Kotkankynsi ei kuitenkaan voisi viettää jokaista päivää rajoilla, tai lauma olisi jälleen hajoamispisteessä.
"Minä en ikinä kieltäisi sinua näkemästä minua", punaturkki lupasi hetken hellyydenpuuskassaan. Ei sitä joka päivä veljeä nähty.
|
|
|
|
Post by Harine on Feb 27, 2014 18:53:50 GMT 2
Kotkankynnen yhä toivoessa ettei Ronski joudu ongelmiin, tummaturkki alkoi tosissaan miettimään, mitä ongelmista voisi seurata. Olisihan se ikävää jos se joutuisi kuulemaan moitteita ja huutoa teosta, johon Ronski tunsi oikeaksi, mutta tummaturkki oli jo tottunut. Pahinta, mutta myös ehkä epätodennäköisintä mitä Ronski pystyi keksimään, oli se että se karkoitettaisiin. Sen veli oli nyt pomo, joten Ronski uskoi saavansa suojaa mikäli sitä tarvitsi. Sillä oli kaikki luotto veljeensä. "Jos minulla on hätä, kutsun sinua. Tee sinä myös niin, mikäli sinulla on hätä. Minä kyllä tulen, äidinkin uhalla." Ronski lupasi. "Uskon kuitenkin, että minulla ei ole hätää. Sinunhan se pitää varmistaa, ettei kukaan kateellinen kiusaa sinua." Ronski vakuutteli Kotkankynnelle. Ronski ei halunnut edes ajatella, että joku kiusaisi sen veljeä. Kiusaaminen ei ollut kivaa. Ronski voisi vaikka suuttua sellaisesta, eikä se pitänyt siitä tunteesta sitten yhtään.
"Kuulostaa todella mukavilta susilta." Ronski totesi hämmästyneenä. Rinnemetsässä rajarikkurin toiveita ei juurikaan kuultu. Paitsi ehkä nyt, kun laumassa oli niin vähän susia. Mutta ne riippakivet eivät siltikään saisi kovin hyvää kohtelua.
Ronski oli häkeltynyt veljen sanoista. Ronski muistaisi kyllä lämpimät sanat synkempinä aikoina. "Jos siis joku tulee sanomaan minulle, että et halua nähdä minua, niin tiedän, että hän huijaa." Ronski varmisti, että sääntö toimi. Jos joku estäisi Ronskia selityksestä huolimatta, se kyllä suuttuisi siitäkin. Ei se tähänkään asti ollut jatkuvasti toisten rajoilla norkuillut. Tämä oli vasta ensimmäinen kerta. "Kunhan näemme edes ihan, vähän useammin, mitä viime näkemästä on." Ronski totesi varovaisen toiveikkaasti. Viime näkemästä oli nimittäin vierähtänyt hyvä tovi.
|
|
|
|
Post by Silkki on Feb 27, 2014 19:21:34 GMT 2
"Tehdään niin", Kotkankynsi vastasi. Uros tiesi, ettei todennäköisesti koskaan kutsuisi Ronskia, sillä sudella oli nyt oma laumansa, joka toivon mukaan puolustaisi alfaansa viimeiseen asti. Ainakin punaturkki toivoi niin, tai muutoin elämästä voisi nopeasti tulla kurjaa. Mutta lupaus oli lupaus, joten jos uros koskaan tarvitsisi apua, se muistaisi veljensä sanat. Aina oli hyvä, jos oli ystäviä lauman ulkopuolellakin. Ne eivät ainakaan hylkäisi silloin, jos laumassa pahin tapahtuisi.
"Ei minua kukaan kiusaa", uros vakuutti. Ei se tosiasiassa voinut sellaista luvata, sillä asema oli varsin uusi ja häilyväinen. Olisi mahdollista, että joku päättäisi sittenkin nousta alfaa vastaan. Silloin Kotkankynsi taistelisi asemastaan, joka kuului punaturkille. Uros ei enää väistyisi alfan paikalta muuta kuin pakon edessä. Toivon mukaan sellaista pakkoa ei koskaan tulisi.
"Juuri niin", susi vastasi iloisena siitä, että Ronski oli ymmärtänyt jutun juonen. "Ja jos minä joskus suuremmassa joukossa sanoisin, etten koskaan halua nähdä sinua, niin silloin minäkin huijaan", Kotkankynsi tarkensi vielä hieman lisää. Uros ajatteli lähinnä äitinsä kohtaamista. Jos Ronski sattuisi olemaan lähimaillakaan, saattaisi veli kuulla asioita, joita ei halunnut kuulla. Punaturkki oli nimittäin aivan varma, että suden ja Korpin kohtaamisesta ei tulisi ystävällistä rupattelutuokiota ja vanhojen aikojen muistelua. Loppujen lopuksi punaturkki kuitenkin tiesi, että sen olisi peräännyttävä, mikäli kohtaaminen tapahtuisi Rinnemetsän alueilla, ja se voisi tarkoittaa, että suden olisi sanottava asioita, joita se ei tarkoittanut. Mutta sillä ei ollut väliä niin kauan kuin Ronski tiesi, että tosiasiassa Kotkankynsi välitti veljestään, eikä koskaan vastustaisi tapaamista.
"Toivotaan parasta", Kotkankynsi totesi. "Olisi ihana nähdä sinua useammin. Ehkä kevään tullessa voisimme metsästää yhdessä", susi pohti ääneen, ääni hiljentyen loppua kohden. Se oli hullu idea, mutta uros todella kaipasi veljeään ja toivoi, että nuo voisivat tehdä enemmän asioita yhdessä kuin vain vaihtaa muutaman sanan silloin tällöin rajoilla norkoillen. Ehkä se onnistuisikin. Mistäpä sitä tiesi, mitä kevät toisi tullessaan. Ehkä veljekset löytäisivät tavan säilyttää yhteytensä laumojen kireistä väleistä huolimatta.
|
|
|
|
Post by Harine on Feb 27, 2014 20:20:50 GMT 2
Ronski heilautti häntäänsä Kotkankynnen toteamuksille, ettei kukaan häntä kiusaisi ja hän kyllä kutsuisi Ronskia jos tarvitsi hänen apuaan. Ronski tunsi itsensä aavistuksen hyödylliseksi. "Sinun laumasi kuulostaa kyllä mukavalta. Siellä tuskin on kiusaajia." Ronski myönsi.
Tummaturkin piti hetki pohtia seuraavia sanoja. "Ahaa... Sinä puijaat jos laumat kohtaavat! Sitten minäkin puijaan ja heitän sinulle jotakin takaisin." Ronski ei taatusti haluaisi olla äiti vastaan Kotkankynsi -tilanteessa. Ronski ei voisi vannoa olevansa täysin äitinsä puolella sellaisessa kohtaamisessa, ellei kummallakin olisi laumaa tukemassa johtajia. Ei ollut reilua jos toinen olisi vain yksin ja niin kutsuttuja vastustajia enemmän. Ronski ei vieläkään voinut ymmärtää, äiti voisi pitää Kotkankynttä vihollisenaan. Ronski ei voisi ikinä ajatella niin.
Kun puhe tuli mahdollisesta metsästyksestä, Ronskin silmät alkoivat lähes sädehtiä. "Joo! Tehdään niin!" Ronski sanoi innoissaan ja pysähtyi äkisti "Jos siis sinulla vain on aikaa." Se jatkoi hitusen synkemmin kuin tappionsa niellyt ja murjottava lapsi. "Minulla taatusti on aikaa." Veli oli nyt pomo ja jopa Ronski ymmärsi, ettei se voinut kulkea enää niin huolettomasti kuin ennen. Yhdessä metsästys olisi vähän niinkuin he olisivat samassa laumassa ja ponnistelisivat yhdessä samojen tavoitteidensa eteen. Ajatus oli mukava, mutta harhainen. Kotkankynsi oli Sysimetsäläinen ja Ronski oli Rinnemetsäläinen. Piste. Mutta silti... ei se hirveästi voinut haitata, jos välillä vähän rajoja hämärtäisi, eihän?
|
|
Ajankohdasta en ole täysin varma, joten laitoin varmuudeksi tämän Sysimetsän pohjoisemmille rajoille. //
